// spatial, lighting and video design 

 

ona kamu kollektiivi: pyramid @ pannuhalli, zodiak - center for new dance, helsinki, 25.1.-2.2.2017

Ona Kamu Kollektiivi's Pyramid is the third and final part in a trilogy of performances launched in 2010. It centres on electronic music, motion and light. The music heard in Pyramid is composed of ultrasound, infrasound and electromagnetic waves recorded inside and on top of the Bosnian pyramids.

direction, music, text, motion, singing: ona kamu, motion and singing: janne marja-aho, spatial design, lighting and video design: jani-matti salo, sound design: jussi matikainen, costume design: tiina kaukanen, recording of the pyramids: heikki savolainen, producer: ulrika vilke

supported by: kone foundation


reviews:

Kaapelitehtaan Pannuhallissa yleisö saa asettua säkkituoleihin keskelle tilaa, jossa Ona Kamu ja tanssija Janne Marja-aho liikkuvat. Siten pääsee myös osalliseksi Jani-Matti Salon valoteoksesta, joka tuntuu piirtävän esiin äänen väreilyt, spiraalit ja nykäykset, ikään kuin infraäänien ja sähkömagneettisten aaltojen nuotit. Huumaavaa, miten ne täydentävät toisiaan. Korkealta katosta lähtee ohut valokeila, joka levenee alaspäin. Aivan kuin koko esitys tapahtuisi pyramidin sisällä, sen parantavissa pohjakerroksissa. (...) Pyramidi-esitys ei kuitenkaan jää vain epämääräiseksi oleiluksi materiaalin kanssa, vaan koen, että esitys on itsessään vahva statement tieteen älyllisen uteliaisuuden ja taiteen unelmoivan voiman puolesta. Mielenkiintoista on myös ajatella Pyramidia suhteessa Zodiakin viime vuoden viimeiseen ensi-iltaan, Flashdanceen, jossa siinäkin liikuttiin installaation, tanssin ja valo- tai ääniteoksen välimaastossa. Siinä tarkasteltiin pimeyden mahdollisuuksia. (Maria Säkö, Helsingin Sanomat, 27.1.2017) 
http://www.hs.fi/kulttuuri/tanssiarvostelu/art-2000005061870.html

Gruppen Ona Kamu Kollektiivis storstilade men tillika intima och tilltalande Pyramidi, har elekrtonisk musik, ljus och rörelse som bärande element. Helheten är performanslikt framväxande men musikmässigt genomkomponerad. I uppspelet möts scen och publik mindre konventionellt och avsiktligt på ett inkluderance sätt. Pannhallen har gjorts till en klubbliknande miljö där publiken får röra sig fritt, såväl bland flankernas stolrader som själva scenens säckstolar. Publikens sporadiska rörelse och medvetenheten om eller upplevelsen av de andras reaktioner, blir en del av föreställningen. Den elektroniska musiken, med registrerat material från arkeologisk forskning av pyramiderna i Bosnien som utgångspunkt, blir ett slags stomme. Den resonerar i Jussi Matikainens ljuddesign, i Jani-Matti Salos rums- och ljusdesign, i Ona Kamus och Janne Marja-ahos sceniska agerande - och i publikens benmärg och medverande. Pulsen och incitamentet till 'rärelsen överallt' kommer tydligt från musiken. Tidvis blir det klart påtagligt i ljussättningen men sina skulpturala former och kalejdoskoplikt växlande mönster eller i Janne Marja-ahos och Ona Kamus fysiska agerande, tidvis mera subtilt, som något man kanske bara anar sig till. Ljusdesignen är lika markant som mångsidig och en upplevelse redan i sig. De växlande mönstren i svart-vitt färgar scen och publik i till exempel rutor, ränder, prickar, vågor, strålar eller kaskader. Frasen 'allt går som av sig själv' som spelas upp som en del av ljudvärlden, blir för mig ett slags nyckel till hela föreställningen. Helheten framstår motiverad och otvungen på ett sätt som gör att man även som åskådare lätt öppnar sig och blir mottaglig. Möjligheterna för avläsning är många och de växlar fint under föreställningens gång. (Jan-Peter Kaiku, HBL, 27.1.2017) 

Olemme todellakin kuin pyramidin tai salaisuuden sisällä, todistamassa eri taiteilijoiden luovuuksia. Ääni, valo ja liike ovat omia teoksiaan Kollektiivin teoksen sisällä, eri huoneita pyramidin uumenissa. Katsojalla on vapaa liikkuvuus näyttämötilassa, ja teosta havainnoikin helposti liikkumalla eri taiteilijoiden rekisterien välillä. Kukin tekijä kommunikoi taiteellaan niin yksityiskohtaisesti, että kokijan aistit uppoavat kunkin muodon sisälle ajoiksi. Samalla kokemus rakentuu innostavan hätäiseksi; aivan kuin olisi seikkailupelin tai tehtävän sisällä, missä on rajallinen määrä aikaa ratkaista pulma, jonka johtolankoja näyttämöelementit ovat. (...) Näyttämön kolme pääelementtiä; valo, ääni ja liike istuvat hyvin hajanaisesti yhteen riviin. Ne kiertävät kukin vaikuttavana teoksenaan yhteisen teosnimittäjän ympärillä planetaarisessa yhteydessä, mutta eivät asetu täydelliseen linjaan keskenään, yhteen tajunnanräjäyttävään kompositioon. Ne ikään kuin vastustavat yhdistymistä, mutta rakentuvat silti kohti yhteistä ylempää suuntaa. Ne hiipuvat näyttävästi pyramidinsa sisäiseen avaruuteen kuin yhdessä pidetty salaisuus.(Niko Hallikainen / Okulaari 1.2.2017) http://www.zodiak.fi/paivakirja/2017-02/okulaari-salaisuuden-maisemassa

Kumisevat bassojytinät ja särisevät äänimatot yhdistyvät mustavalkoiseen valokerrontaan, joka muuttaa tauotta areenan näyttämökuvaa. Laatikkokuviot rikkoutuvat sähköä väriseviksi langoiksi, kunnes energiaa ritisevä verkosto hajoaa ja tilan keskelle syttyy valkoista valoa sykkivä kehä. Taivaaseen ulottuvan valopyramidin suojassa esiintyjät kohtaavat erotakseen jälleen. Lopulta valoaallot huuhtovat mustan ja valkoisen, valon ja pimeän pois. (Raisa Rauhamaa, Teatteri ja Tanssi 2/2017) 

Olen harvoin tuntenut olevani oikeasti 'sisällä' jossain teoksessa. Toisaalta se on ollut myös tietoinen valinta - olen seurannut esityksiä mielelläni ulkopuolisena tarkkailijana. Onneksi uskoin etukäteisinfoa ja vaihdoin paikkaa pois pimeästä tilan reunoille asetetuista tuoleista valoilla rajattuun esitystilaan. Silloin iski kuin tuhat wolttia, koska samalla hetkellä tapahtui myös muutos tanssijan liikkeen volyymissä, valoissa ja äänissä ja minä pääsin sen sisään. Teoksen visuaalinen ja äänimaailma nielaisivat sisäänsä hyvällä tavalla. Jani-Matti Salon hienot valot olivat kuin valkoisen kohinan aaltomuotoja. Välillä ne taas muistuttivat 1960-luvun op-kangasta, joka väreili ja liikkui mattona ihmisten yllä ja lattialla. Hetkittäin olo oli kuin television lumisateessa, myrskyn silmässä tai sydänkäyrän sisällä, kun Ona Kamu ja Janne Marja-aho liikkuivat äänien ja valon sykkeen tahdissa ja siihen reagoiden. (Aino Kukkonen, Teatteri ja tanssi) http://www.teatteritanssi.fi/8813-sykkivan-pyramidin-sisalla

 

photo: jani-matti salo, mark niskanen, tanja ahola